Huume-, huumausaine-, huuma- ja hurma-sanojen etymologiasta löytyykö mitään tietoa?

Huume-, huumausaine- ja huuma-sanojen alkuperää on haettava huumata-verbistä.

Kaisa Häkkisen etymologinen sanakirja kertoo, ettei tajunnan hämärtämistä merkitsevällä huumata-verbillä ole tarkkoja vastineita suomen sukukielissä. Sen on kuitenkin arveltu kuuluvan yhteen suomen murteissa esiintyvän, humisemista merkitsevän huumata-verbin kanssa. Tässä merkityksessä sille on esitetty vastineiksi virosta huumata ’huokua, uhota; hehkua’ ja liivistä ūm ’(aamu)hämärä’. Sanavartalo on selitetty vanhaksi germaaniseksi lainaksi, jonka alkumuotoa edustaa mm. muinaisnorjan húm ’hämärä’.

Sekä tajunnan hämärtämisen että humisemisen merkityksissä huumata on tullut käyttöön suomen kirjakielessä 1800-luvulla. Verbistä johdettu huumaus löytyy kuitenkin jo Kristfrid Gananderin vuoden 1786 sanakirjasta. Gananderin sanakirjasta löytyy myös muoto huumeissansa, joka merkitsee tainnoksissa olemista.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen etymologinen sanakirja puolestaan arvelee, että hurmostilaa merkitsevä huuma olisi uudempi takaperoisjohdos, joka on muodostettu jättämällä huumata-sanasta johdin pois. Sama kirja ehdottaa myös, että huumata olisi alun perin onomatopoeettis-deskriptiivinen sana, eli se olisi syntynyt kuvailemalla sanan merkitystä sen äänneasulla.

Huumausaine-sanaa tiedetään käytetyn Sanomia Turussa -lehdessä vuonna 1890, jossa sillä viitattiin kokaiiniin. Lyhyempää muotoa huume ehdotti Terho Itkonen vuonna 1972. Itkosen ehdotus vakiintui nopeasti, ja nykyään käytetään molempia muotoja.

Sen sijaan hurma-sanasta Häkkisen sanakirja kertoo, ettei silläkään ole tarkkoja vastineita suomen sukukielissä. Sanan pohjalta on kuitenkin johdettu karjalan hurmata ’tainnuttaa’ ja liivin ūrmatõ ’huumata, tainnuttaa’. Ensi kertaa suomen kirjakielessä hurma on mainittu Simo Achreniuksen runossa vuonna 1766. Kristfrid Gananderin sanakirjasta 1786 löytyy verbi hurmata.

Lähteet:

Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, 2009.

Suomen sanojen alkuperä 1: A-K, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus & SKS, 1992.