Miksi suomen kielessä on L-kirjaimeen päättyviä sanoja niin kovin vähän?

Jonkinlaisen selityksen tähän antaa Lauri Hakulinen kirjassa Suomen kielen rakenne ja kehitys (1979). Kirjan alussa Hakulinen kirjoittaa, että läpikäyvänä periaatteena suomen foneemien (konsonanttien ja vokaalien) sanoiksi rakentumisessa on jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamien. Pyritään siis helppoon ääntämiseen. Ilmauksia tästä piirteestä ovat seuraavat: vokaalisointu, sanan alussa ei esiinny konsonanttiyhtymää, eikä paljon tavujen lopussakaan, sanojen lopussa ei koskaan myöskään ole konsonattiyhtymää.
Sananloppuisina konsonantteina esiintyy nykysuomessa joitain huudahduksia lukuunottamatta vain seuraavat (yleisyysjärjestyksessä lueteltuina): n, t, s, r, l, jotka ovat helpoimmin äännettäviä kaikista konsonanteista.
Ylesimmät sananloppuiset foneemit ovat n (30%),a (23%), i(13%) ä(12%) ja t(8%).